Viime viikot ovat olleet kauheita. Oon vaan lihonut ja paisunut, kaikki tehty työ on valunut hukkaan. Kävin jo 46.2 kilossa, nyt oon taas yli 48. Melkein itkin, kun kaveripoika oli täs käymäs maanantaina ja se silitti mun mahaa, käytti sitä tyynynä ja pussas. Mun läskimahaa. Kielsin koskemasta, koska mikään ei ahdistavampaa, ku että mun läskeihin osiin kosketaan. Maha on pahin. Ei siinä paljon kaverin vakuuttelut että "ei ole läski :(" auttaneet, sillä kyllä minä tiedän paremmin.
Alkoholin kittaaminen ei edistä mun laihdutusta, pakko lopettaa ryyppääminen. Jotenkin en vaan osaa. Just näin illasta alkaa iskeä levoton olo ja sitä haluaa vaan lähteä kavereiden kanssa johonkin baariin riekkumaan. Haluisin soittaa tolla samaiselle kaveripojalle, että voisko se tulla mun seuraks täks illaks, etten vaan lähtis juomaan. Mutta mä en uskalla soittaa, koska mä oon niin varma ettei se tuu syystä tai toisesta. Ei siinä, mutta just nyt on niin romahdusherkkä olo, että en kuitenkaan jaksas mitään "pakkeja". Millä nimellä sitä nyt voi ees sanoa ettei kaveri tulis kylään? No kuitenkin, jokainen varmasti ymmärsi pointin.
Mä oon aina tottunut olemaan muille se tuki ja turva, oikeesti rakastan sitä. Mä välitän herkästi ihmisistä ja mä haluan kuunnella jos kellään mun kaverilla on pienimpiäkään murheita, mutta mulla on ongelma, että otan muiden murheet liian henkilökohtaisesti harteilleni ja ahdistun niistä lisää. Toki mua ahdistaa sekin, että vaikka mä oon aina koettanut olla parhaani mukaan kavereiden tukena, niin mä en oo koskaan kokenut, että kukaan olis mun tukena. Joskus ehkä pari kuukautta sitten olin kauheen ahdistunut yhtenä iltana, tärisin ja itkin vaan sängyn nurkassa. Laitoin sitten yhelle kaverille jotain viestii, että ahdistaa kauheasti enkä pysty lopettaa itkemistä. Se vastas "huhhuh". Nojoo, tiedän, se oli juomassa, mutta vaikka mä oon ollu juomassa, nii kyllä mä silti oon heti keskeyttänyt omat touhuni ja yrittänyt edes joten kuten kuunnella. Just tollasten juttujen takia mun on ollu tosi vaikee puhua asioistani, varsinkin kun luottaminen on muutenkin niin vaikeeta. Siks mä en nyt uskalla soittaa ees sille kaverille, koska olen sataprosenttisen varma, että sillä on joku peli kesken tai sillä on jotain muita suunnitelmii, jonka vuoksi jään automaattisesti kakkoseksi. Vaihtoehto numero kaksi voisi melkeimpä olla mun toinen nimi, oon aika hyvin kyllä tottunut siihen, mutta aina näin aika ajoin se käy ahdistamaan kovasti.
Pitääkin olla näin yksinäinen ja kehno olo. Ehkä se siitä.
Rakkaudella,
Serpent
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti