Taidan nyt tyytyä vain laittamaan tähän pienen liudan mukavia thinspokuvia. :)
Rakkaudella,
Serpent
keskiviikko 20. toukokuuta 2015
The devil's in me father he's inside of everything I do
Täällä taas. Jälleen karkki ja energiajuomaa, paino ei tipu, mutta en edes koe sitä jäätäväksi ongelmaksi. En vaan jotenkin jaksa välittää. Pyörin Höyhenessä päivittäin, tarkkailen kaloreita sen verran, että tiedän ettei paino nouse, enkä ole tyytyväinen siihen, mutta pystyn elämään asian kanssa. Hirveesti stressiä ja pahaa oloa, eikä jaksa kiinnostua enää siihen päälle painon pudottamisesta. Kunhan ei liho niin kaikki on hyvin.
Taidan nyt tyytyä vain laittamaan tähän pienen liudan mukavia thinspokuvia. :)
Rakkaudella,
Serpent
Taidan nyt tyytyä vain laittamaan tähän pienen liudan mukavia thinspokuvia. :)
Rakkaudella,
Serpent
perjantai 15. toukokuuta 2015
You sold your soul long time ago
Ehei, en ole kuollut! Musta vaan on aivan liian rankkaa kirjautua ulos varsinaiselta blogger-tililtä ja vaihtaa tälle. Joo, olen laiska. Mutta tää postaus tulee olemaan angstausta ja todistus mun pinnallisuudesta. Tää voi loukata ihmisiä, vaikka yritän kirjoittaa nätisti ja sitä tekstii on ehkä kilometri, kannattaa siis harkita luetko.
Mutta niin, anailu on jäänyt kieltämättä vähemmälle viime aikoina. Paino nyt on pysynyt onneksi siedettävissä lukemissa, eli tuon 48 kilon kurjemmalla puolella, mutta ei ole sentään vaaka näyttänyt 49 kg missään vaiheessa. Toisaalta oon ollut melkein koko ajan porukoilla, eikä täällä ole vaakaa, joten en tiedä jos on käväissyt läskissä, mutta mutta, whatever.
Mulla on ollut isoja suruja tässä, pahin niistä on ehdottomasti mun koiran lopettaminen. Tää koira oli mun iha eka ikioma koira, ikää vasta 7 vuotta. Sillä oli paha syöpä. Siks oikeestaan oonkin ollu porukoilla, koska en mä pystynyt olee kämpillä saati käymään koulussa. Nytkin alko heti itkettää, kun edes ajatteli asiaa. Muutenkin ollut alakuloa ilmassa, vaikka sitten kun oon kavereiden kanssa liikenteessä nii mulla on tosi kivaa ja ne surut unohtuu. Tänäänkin alotin päivän karkilla ja energiajuomalla, mutta korvaan sen kohta lenkillä.
Mä kategorioin nää mun vitutusta aiheuttavat aiheet :D
MIEHET
Yleensä mä oon tykännyt hirveesti, kun ihmiset kehuu mua pieneksi ja söpöksi, mutta viime aikoina se on käynyt ärsyttää. Varsinkin, kun en oikeasti ole tällä hetkellä pieni. Vasta sillon mua saa sanoa pieneksi, kun paino on 46 kilon kieppeillä, koska sillon se on uuden painoindeksin mukaan alipainon puolella. Ja sit oikeestaan sekin vaikuttaa, että kuka sanoo että oon söpö ja pieni. Siis mä olen ehdottomasti pinnallinen ihminen, jokainen joka mut tuntee, niin tietää että mä oon ennen kaikkea aina pinnallinen. Elän just sellasella "en tunne rumia, enkä sano köyhille päivää", jos joku kehuu mua kauniiksi niin mä vastaan hyvin usein että "tiedän" nokka pystyssä. Mahdollisesti SH:lle erikoinen piirre, mutta ei voi mitään. Joten nyt, kun mulla on mun "uus nörttiystävä" eli sellane oikeesti mukava jätkä, joka saa aina korjaa mun koneen, mutta koska se ei oo mun mittapuulla tarpeeks hyvännäkönen ja kaikkea mahdollista, niin mua vaan ärsyttää se, kun se kehuu. Mulla tulee vaan sellainen olo, että "luuletko sä että mä tarviin sun kehuja mihinkään". Tää varmasti kuulostaa monen korviin siltä, että oon aivan kauhea ihminen ja toisinaan omassakin mielessä käy, että miten voin olla näin ilkee, mutta en mä voi sille mitään.
Siis kai se haluis enemmänkin ku olla vaan mun kaveri, jonka vuoksi vielä enemmän oon ilkee, koska ensinäkin mä pelkään parisuhteita ja toisekseekseen, jos mä parisuhteeseen hairahtaisin niin se ei todellakaan olis sellanen ihminen. Mikä on kauheeta, koska sellanen ihminen olisi juuri se, jolle kelpaan sellaisena kuin olen ja se kohtelis mua varmasti kuin prinsessaa joka päivä ja tekis mun elämästä helppoa. Mutta ei niin ei. Mä vieläkin roikun fantasiassa saada yhden kaveripojan, josta tykkään ihan hirveästi, mutta jonka periaatteessa pakotin palaamaan eksänsä kanssa yhteen. Mutta sillä jätkällä on vatsalihakset ja se on mun silmään hyvännäkönen. Sellanen jota en tuu enää koskaan saamaan, koska vaikka seki tykkäs musta, mä ajoin sen pois mun luota. Se kehuu mua söpöksi, pieneksi, suloiseksi, kaikeksi mahdolliseksi se tuntuu hyvältä. Vaikka nykyään sattuukin, kun en voi saada sitä, mutta silloin aikoinaan ku sain maata sen päällä ja silittää sen hiuksia, niin sillon se sai mut leijuu avaruuteen asti, kun se kehu, vaikka mun paino ois ollutkin 48 kieppeillä.
Muutenkin koko kehumisjuttu, siis miehillä tuntuu olevan kauheet luulot itsestään. Heti jos naista kehutaan, niin ne olettaa että se nainen on saman tien haarat auki silleen "kiitos kun kehuit, sä oot nyt mun sankari". Juu ei mene niin. Siis oikeesti, mulla on esimerkiksi Kuvakkeessa tunnus, siel on iha vitun hauskaa ja mä oon sieltä löytäny pari kaveriikin, mutta sitte siellä on nää vanhat limaset sedät, suomea osaamattomat niggat ja muut säälittävät, puutteessa olevat reppanat, jotka kommentoivat "kaunis" ja siihen joku kunnon hymiölitania perään. Vastaan joko "kiitos" tai "tiedän". Siitä tulee ehkä jonkin asteista keskustelua "mitä kuuluu" "mitä touhuat" tai muun yhtä ärsyttävän kommentin muodossa. Sitten tulee "lähdetkö treffeille" tai "onko sulla skypee". Ei kiitos. Siis kyllä, olen parempi ihminen kuin he, jonka vuoksi voin vain miettiä, että mitä vittua niiden päässä oikeesti liikkuu, kun edes kuvittelevat, että mä olisin millään tasolla imarreltu "seksikäs ;))" kommenteista tai jonkun viiskymppisen läskin, hygieenittömän juopon treffipyynnöistä. Ja muutenkin saan kuulla ihan tarpeeks "oot söpö" matskua ihan tarpeeks ja joka puolelta. Sitten mun pitäs tuntee itteni erityiseks ja olla imarreltu ku joku suoraan sanottuna ällöttävä känninen läski kehaisee. Jeeps.
LÄSKIT
Sit päästään mun "täydellisyydestä" läskeihin. Ei mun läskeihin, vaan siis muihin, ihan oikeasti ylipainoisiin ihmisiin. Mulla on muutamiakin ylipainoisia kavereita. Mä välitän näistä kavereista, eikä niiden tarvitse olla laihoja että mä voisin olla niiden kaveri. Mutta mua vaan huvittaa ihan suunnattomasti, kun just joku oikeasti ylipainoinen kaveri haukkuu muita läskeiks. Siis oikeesti, tekis aina mieli sanoo jotain "hei arvaa, sä oot ite iha saman kokone ku tuo ketä haukuit". Tai oikeestaan nyt vois jo laittaa niin, etten puhu ees kavereista vaan tosi monista läskeistä. Nimittäin esimerkiksi kouluruokailu. Siis melkein päivittäin näkee jonku läskin, joka ottaa vaan iha vähän ruokaa. Ottanu koko kouluvuoden siel ruokailussa vähän sitä ruokaa, mutta ei oo laihtunut yhtään. Edellisessä koulussa yks tosi isokokonen tyttö otti koulussa vähäsen ruokaa.
"Siis miks mä otin näin paljon, kun en tosiaan jaksa syödä näin paljoa!"
NO VITTU! :D Siis jos se ei oikeesti jaksas syödä sitä ehkä desiä mitä lie ruokaa se olikaan, niin ei se olis sen kokonen! Mutta pitää esittää julkisesti jotain "anorektikkoa" tai jotain, mutta sitte ku pääsee himaan niin vetää pussin sipsii, kolmetoista lautasellista kananuudelia, packin kokista ja siihen pari pakettii keksei ja seittemän kiloo irtokarkkii, unohtamatta sitä suklaalevyä läskiahdistukseen. That's my girl, näin sä oot olematta lihava.
Sitten toinen läski -tyyppi, josta valitin pikaisesti aikaisemminkin.
"Yhyy, mä oon niin lihava."
Sit ne olettaa, että mä oon jotenkin "älä nyt höpötä muru, sä oot just hyvä noin :)" no et vitussa ole. No okei, edelleenkään mä en tarkoita, että mä en vois olla lihavan kaveri, tai etteikö ne kelpais mulle jos ne on ylipainoisia, mutta VITTU NYT, jos sä itsekin tiedostat olevasi lihava, niin se rasvakerros ei katoa angstaamalla asiasta. Tee asialle jotain. Koska oon sanonut sen ääneen monesti ja tulen sanomaan vastedeskin: lihavuus on oma valinta. Ei ihan jokaisen kohdalla, koska tietenkin on erilaiset sairaudet ja lääkkeet, jotka lihottavat, mutta tosi usein se on täysin oma valinta. Jos sä mätät kaloreita yli kulutuksen, sä lihot ja piste. Ihan niin kuin ylipainoinen äitini ja hänen ylipainoinen ystävänsä kysyivät multa, että "mitenkä läskistä pääsee eroon" sanoin suoraan "lopetat sen mättämisen". Niin heti tuli valitusta "ei se oo tällä iällä niin helppoa!!!" no vittu mitenkäs kuvittelit pääseväs niistä läskeistä eroon? :D Siis ei tietenkään ole vanhemmilla naisilla varsinkaan niin helppoa, kun aineenvaihdunta esimerkiksi hidastuu, enkä minä missään vaiheessa väittänyt että se olisi helppoa, mutta EI OLE MUITA RATKAISUJA ja piste. Siis ihan oikeasti, jos nämäkin rouvat nyt vain unohtaisivat ne pullat ja karkit, maitoon tehdyn kaakaon, eivät laittaisi ruokaa laittaessaan pannulle kiloa voita ja kävisivät edes päivittäin olemassa puoli tuntia ulkona (vaikka sitten ihastelemassa kukkasia jos eivät lenkkeillä pysty) niin se paino putoaisi huomaamatta.
Mulla on koulussa yks kiva kaveri, seki on laiha niinku minä. Ei varmasti ykskään läski tykkää olla meidän kanssa ruokailussa, ku me otetaan viis pinaattilettuu, nauretaan toisillemme et vitun läski, hankitaanko sulle leveekuljetus ja angstataan siitä että "yhyy oon läski". Tulee välillä melkosta matskuu, mut pääasia et meillä on kivaa. :D
PASKANPUHUJAT, VALEHTELIJAT JA PETTÄJÄT
Siis tämä ihmisryhmä saa mun veren kiehahtaa sekunnissa. Mulla oli tää yks kaveri, joka aina ulisi siitä, että "mä pelkään, että menetän sut". Meitä oli siis kolme tyttöä, joista yks suuttu mulle ja tälle ulisijalle (mikä nimi oli nyt tämä :D). Ei edes hyvästä syystä, mutta kuitenkin. Minä sanoin ulisijalle, että hän ei minua menetä, vaikka sopisin tämän meille suuttuneen ihmisen kanssa, koska mun arvot menee niin, että valitsen itse kenen kanssa hengaan, eikä muiden mielipiteillä ole väliä. Yhdessä vaiheessa ulisija ja suuttunut sopivat keskenään, mutta mä jäin vielä asian ulkopuolelle. Mä sanoin, että se on hyvä että he kaksi sopivat, koska se riita oli ihan tyhmä juttu. Tietenkin harmitti jonkun verran, koska mä oon tuntenut sen koko ikäni, joka meille suuttui ja sattui, kun hän ei ollut mun kanssa valmis tekee sovintoa. Mutta he kaksi riitautuivat jälleen (vielä typerämmästä syystä). Nyt sitten minä ja tää suuttunut saatiin asiat sovittua, niin tämä ulisija ei tykännyt asiasta yhtään, selvisipä syykin siihen. Tää ulisija nimittäin oli kertonut suuttuneelle henkilölle TÄYTTÄ PASKAA musta silloin, kun he olivat olleet sovinnossa.
Tietenkin herää kysymyksiä, että mitä jos tämä suuttunut onkin se joka valehtelee? En usko. Tiedän nää molemmat henkilöt sen verran hyvin ja tiedän, kumpi musta oikeesti välittää enemmän. Siis mä en tajua, mitä ihmiset on ikinä hyötynyt paskanpuhumisesta, kun siitä jää oikeesti aina kiinni. Mulle ois ollu ihan sama, jos ne kaks olisivat juorunneet musta, puhuneet asioista halveksuvaan sävyyn, joita olen oikeasti tehnyt. Mutta se, että pitää mennä keksimään tarinoita, että oon ollu menossa panee yhtä kaveria, joka on kihloissa tai että olen käynyt panemassa yhtä jätkää, jonka vieressä vain nukuin, niin menee ihan yli. Mulla on kuitenkin korkee moraali tällaisten asioiden suhteen. Tää kaveri, joka puhui musta paskaa, on itse tehnyt hävettäviä asioita, kuten pannut niitä varattuja ja mä olen sille antanut aiheesta. Mä en siedä pettämistä enkä valehtelua. Mua sanotaan liiankin rehelliseksi, koska mä annan nykyään mielipiteeni kuulua hyvinkin kärkkäästi ja kaunistelemattomasti monissa tilanteissa, koska mä en oikeesti kestä valehtelua. Mua on satutettu tosi pahasti, tosi pahoilla valheilla ja nykyään en kestä sellasta yhtään. Silti tää ulisija myös valehteli tai vähintäänkin hieman muutteli totuutta monissakin asioissa, vaikka tietää että mä en siedä sellaista.
Lopulta mulla meni hermo, en enää puhunut sille, poistin itseni sen, mun ja yhden kaverijätkän ryhmäkeskustelusta. Eipä siitäkään sitten enää kuulunut. Mutta en mä tarvii paskanpuhujia mun kaverilistalle.
Tekstistä tuli niin satasesti sekavampaa ku piti, mutta ei se mitään. :D jos joku tuttu tän lukee ja tunnistaa, niin anteeksi valmiiksi, mutta te tiedätte että oon mulkku ja olette eläneet sen kanssa tähänkin asti, joten eläkää vieläkin.
Kiitos.
Nyt painelen lenkille ennen kuin itsekin muutun läskiksi.
Rakkaudella,
Serpent
Mutta niin, anailu on jäänyt kieltämättä vähemmälle viime aikoina. Paino nyt on pysynyt onneksi siedettävissä lukemissa, eli tuon 48 kilon kurjemmalla puolella, mutta ei ole sentään vaaka näyttänyt 49 kg missään vaiheessa. Toisaalta oon ollut melkein koko ajan porukoilla, eikä täällä ole vaakaa, joten en tiedä jos on käväissyt läskissä, mutta mutta, whatever.
Mulla on ollut isoja suruja tässä, pahin niistä on ehdottomasti mun koiran lopettaminen. Tää koira oli mun iha eka ikioma koira, ikää vasta 7 vuotta. Sillä oli paha syöpä. Siks oikeestaan oonkin ollu porukoilla, koska en mä pystynyt olee kämpillä saati käymään koulussa. Nytkin alko heti itkettää, kun edes ajatteli asiaa. Muutenkin ollut alakuloa ilmassa, vaikka sitten kun oon kavereiden kanssa liikenteessä nii mulla on tosi kivaa ja ne surut unohtuu. Tänäänkin alotin päivän karkilla ja energiajuomalla, mutta korvaan sen kohta lenkillä.
MIEHET
Yleensä mä oon tykännyt hirveesti, kun ihmiset kehuu mua pieneksi ja söpöksi, mutta viime aikoina se on käynyt ärsyttää. Varsinkin, kun en oikeasti ole tällä hetkellä pieni. Vasta sillon mua saa sanoa pieneksi, kun paino on 46 kilon kieppeillä, koska sillon se on uuden painoindeksin mukaan alipainon puolella. Ja sit oikeestaan sekin vaikuttaa, että kuka sanoo että oon söpö ja pieni. Siis mä olen ehdottomasti pinnallinen ihminen, jokainen joka mut tuntee, niin tietää että mä oon ennen kaikkea aina pinnallinen. Elän just sellasella "en tunne rumia, enkä sano köyhille päivää", jos joku kehuu mua kauniiksi niin mä vastaan hyvin usein että "tiedän" nokka pystyssä. Mahdollisesti SH:lle erikoinen piirre, mutta ei voi mitään. Joten nyt, kun mulla on mun "uus nörttiystävä" eli sellane oikeesti mukava jätkä, joka saa aina korjaa mun koneen, mutta koska se ei oo mun mittapuulla tarpeeks hyvännäkönen ja kaikkea mahdollista, niin mua vaan ärsyttää se, kun se kehuu. Mulla tulee vaan sellainen olo, että "luuletko sä että mä tarviin sun kehuja mihinkään". Tää varmasti kuulostaa monen korviin siltä, että oon aivan kauhea ihminen ja toisinaan omassakin mielessä käy, että miten voin olla näin ilkee, mutta en mä voi sille mitään.
Siis kai se haluis enemmänkin ku olla vaan mun kaveri, jonka vuoksi vielä enemmän oon ilkee, koska ensinäkin mä pelkään parisuhteita ja toisekseekseen, jos mä parisuhteeseen hairahtaisin niin se ei todellakaan olis sellanen ihminen. Mikä on kauheeta, koska sellanen ihminen olisi juuri se, jolle kelpaan sellaisena kuin olen ja se kohtelis mua varmasti kuin prinsessaa joka päivä ja tekis mun elämästä helppoa. Mutta ei niin ei. Mä vieläkin roikun fantasiassa saada yhden kaveripojan, josta tykkään ihan hirveästi, mutta jonka periaatteessa pakotin palaamaan eksänsä kanssa yhteen. Mutta sillä jätkällä on vatsalihakset ja se on mun silmään hyvännäkönen. Sellanen jota en tuu enää koskaan saamaan, koska vaikka seki tykkäs musta, mä ajoin sen pois mun luota. Se kehuu mua söpöksi, pieneksi, suloiseksi, kaikeksi mahdolliseksi se tuntuu hyvältä. Vaikka nykyään sattuukin, kun en voi saada sitä, mutta silloin aikoinaan ku sain maata sen päällä ja silittää sen hiuksia, niin sillon se sai mut leijuu avaruuteen asti, kun se kehu, vaikka mun paino ois ollutkin 48 kieppeillä.
Muutenkin koko kehumisjuttu, siis miehillä tuntuu olevan kauheet luulot itsestään. Heti jos naista kehutaan, niin ne olettaa että se nainen on saman tien haarat auki silleen "kiitos kun kehuit, sä oot nyt mun sankari". Juu ei mene niin. Siis oikeesti, mulla on esimerkiksi Kuvakkeessa tunnus, siel on iha vitun hauskaa ja mä oon sieltä löytäny pari kaveriikin, mutta sitte siellä on nää vanhat limaset sedät, suomea osaamattomat niggat ja muut säälittävät, puutteessa olevat reppanat, jotka kommentoivat "kaunis" ja siihen joku kunnon hymiölitania perään. Vastaan joko "kiitos" tai "tiedän". Siitä tulee ehkä jonkin asteista keskustelua "mitä kuuluu" "mitä touhuat" tai muun yhtä ärsyttävän kommentin muodossa. Sitten tulee "lähdetkö treffeille" tai "onko sulla skypee". Ei kiitos. Siis kyllä, olen parempi ihminen kuin he, jonka vuoksi voin vain miettiä, että mitä vittua niiden päässä oikeesti liikkuu, kun edes kuvittelevat, että mä olisin millään tasolla imarreltu "seksikäs ;))" kommenteista tai jonkun viiskymppisen läskin, hygieenittömän juopon treffipyynnöistä. Ja muutenkin saan kuulla ihan tarpeeks "oot söpö" matskua ihan tarpeeks ja joka puolelta. Sitten mun pitäs tuntee itteni erityiseks ja olla imarreltu ku joku suoraan sanottuna ällöttävä känninen läski kehaisee. Jeeps.
LÄSKIT
Sit päästään mun "täydellisyydestä" läskeihin. Ei mun läskeihin, vaan siis muihin, ihan oikeasti ylipainoisiin ihmisiin. Mulla on muutamiakin ylipainoisia kavereita. Mä välitän näistä kavereista, eikä niiden tarvitse olla laihoja että mä voisin olla niiden kaveri. Mutta mua vaan huvittaa ihan suunnattomasti, kun just joku oikeasti ylipainoinen kaveri haukkuu muita läskeiks. Siis oikeesti, tekis aina mieli sanoo jotain "hei arvaa, sä oot ite iha saman kokone ku tuo ketä haukuit". Tai oikeestaan nyt vois jo laittaa niin, etten puhu ees kavereista vaan tosi monista läskeistä. Nimittäin esimerkiksi kouluruokailu. Siis melkein päivittäin näkee jonku läskin, joka ottaa vaan iha vähän ruokaa. Ottanu koko kouluvuoden siel ruokailussa vähän sitä ruokaa, mutta ei oo laihtunut yhtään. Edellisessä koulussa yks tosi isokokonen tyttö otti koulussa vähäsen ruokaa.
"Siis miks mä otin näin paljon, kun en tosiaan jaksa syödä näin paljoa!"
NO VITTU! :D Siis jos se ei oikeesti jaksas syödä sitä ehkä desiä mitä lie ruokaa se olikaan, niin ei se olis sen kokonen! Mutta pitää esittää julkisesti jotain "anorektikkoa" tai jotain, mutta sitte ku pääsee himaan niin vetää pussin sipsii, kolmetoista lautasellista kananuudelia, packin kokista ja siihen pari pakettii keksei ja seittemän kiloo irtokarkkii, unohtamatta sitä suklaalevyä läskiahdistukseen. That's my girl, näin sä oot olematta lihava.
Sitten toinen läski -tyyppi, josta valitin pikaisesti aikaisemminkin.
"Yhyy, mä oon niin lihava."
Sit ne olettaa, että mä oon jotenkin "älä nyt höpötä muru, sä oot just hyvä noin :)" no et vitussa ole. No okei, edelleenkään mä en tarkoita, että mä en vois olla lihavan kaveri, tai etteikö ne kelpais mulle jos ne on ylipainoisia, mutta VITTU NYT, jos sä itsekin tiedostat olevasi lihava, niin se rasvakerros ei katoa angstaamalla asiasta. Tee asialle jotain. Koska oon sanonut sen ääneen monesti ja tulen sanomaan vastedeskin: lihavuus on oma valinta. Ei ihan jokaisen kohdalla, koska tietenkin on erilaiset sairaudet ja lääkkeet, jotka lihottavat, mutta tosi usein se on täysin oma valinta. Jos sä mätät kaloreita yli kulutuksen, sä lihot ja piste. Ihan niin kuin ylipainoinen äitini ja hänen ylipainoinen ystävänsä kysyivät multa, että "mitenkä läskistä pääsee eroon" sanoin suoraan "lopetat sen mättämisen". Niin heti tuli valitusta "ei se oo tällä iällä niin helppoa!!!" no vittu mitenkäs kuvittelit pääseväs niistä läskeistä eroon? :D Siis ei tietenkään ole vanhemmilla naisilla varsinkaan niin helppoa, kun aineenvaihdunta esimerkiksi hidastuu, enkä minä missään vaiheessa väittänyt että se olisi helppoa, mutta EI OLE MUITA RATKAISUJA ja piste. Siis ihan oikeasti, jos nämäkin rouvat nyt vain unohtaisivat ne pullat ja karkit, maitoon tehdyn kaakaon, eivät laittaisi ruokaa laittaessaan pannulle kiloa voita ja kävisivät edes päivittäin olemassa puoli tuntia ulkona (vaikka sitten ihastelemassa kukkasia jos eivät lenkkeillä pysty) niin se paino putoaisi huomaamatta.
Mulla on koulussa yks kiva kaveri, seki on laiha niinku minä. Ei varmasti ykskään läski tykkää olla meidän kanssa ruokailussa, ku me otetaan viis pinaattilettuu, nauretaan toisillemme et vitun läski, hankitaanko sulle leveekuljetus ja angstataan siitä että "yhyy oon läski". Tulee välillä melkosta matskuu, mut pääasia et meillä on kivaa. :D
PASKANPUHUJAT, VALEHTELIJAT JA PETTÄJÄT
Siis tämä ihmisryhmä saa mun veren kiehahtaa sekunnissa. Mulla oli tää yks kaveri, joka aina ulisi siitä, että "mä pelkään, että menetän sut". Meitä oli siis kolme tyttöä, joista yks suuttu mulle ja tälle ulisijalle (mikä nimi oli nyt tämä :D). Ei edes hyvästä syystä, mutta kuitenkin. Minä sanoin ulisijalle, että hän ei minua menetä, vaikka sopisin tämän meille suuttuneen ihmisen kanssa, koska mun arvot menee niin, että valitsen itse kenen kanssa hengaan, eikä muiden mielipiteillä ole väliä. Yhdessä vaiheessa ulisija ja suuttunut sopivat keskenään, mutta mä jäin vielä asian ulkopuolelle. Mä sanoin, että se on hyvä että he kaksi sopivat, koska se riita oli ihan tyhmä juttu. Tietenkin harmitti jonkun verran, koska mä oon tuntenut sen koko ikäni, joka meille suuttui ja sattui, kun hän ei ollut mun kanssa valmis tekee sovintoa. Mutta he kaksi riitautuivat jälleen (vielä typerämmästä syystä). Nyt sitten minä ja tää suuttunut saatiin asiat sovittua, niin tämä ulisija ei tykännyt asiasta yhtään, selvisipä syykin siihen. Tää ulisija nimittäin oli kertonut suuttuneelle henkilölle TÄYTTÄ PASKAA musta silloin, kun he olivat olleet sovinnossa.
Tietenkin herää kysymyksiä, että mitä jos tämä suuttunut onkin se joka valehtelee? En usko. Tiedän nää molemmat henkilöt sen verran hyvin ja tiedän, kumpi musta oikeesti välittää enemmän. Siis mä en tajua, mitä ihmiset on ikinä hyötynyt paskanpuhumisesta, kun siitä jää oikeesti aina kiinni. Mulle ois ollu ihan sama, jos ne kaks olisivat juorunneet musta, puhuneet asioista halveksuvaan sävyyn, joita olen oikeasti tehnyt. Mutta se, että pitää mennä keksimään tarinoita, että oon ollu menossa panee yhtä kaveria, joka on kihloissa tai että olen käynyt panemassa yhtä jätkää, jonka vieressä vain nukuin, niin menee ihan yli. Mulla on kuitenkin korkee moraali tällaisten asioiden suhteen. Tää kaveri, joka puhui musta paskaa, on itse tehnyt hävettäviä asioita, kuten pannut niitä varattuja ja mä olen sille antanut aiheesta. Mä en siedä pettämistä enkä valehtelua. Mua sanotaan liiankin rehelliseksi, koska mä annan nykyään mielipiteeni kuulua hyvinkin kärkkäästi ja kaunistelemattomasti monissa tilanteissa, koska mä en oikeesti kestä valehtelua. Mua on satutettu tosi pahasti, tosi pahoilla valheilla ja nykyään en kestä sellasta yhtään. Silti tää ulisija myös valehteli tai vähintäänkin hieman muutteli totuutta monissakin asioissa, vaikka tietää että mä en siedä sellaista.
Lopulta mulla meni hermo, en enää puhunut sille, poistin itseni sen, mun ja yhden kaverijätkän ryhmäkeskustelusta. Eipä siitäkään sitten enää kuulunut. Mutta en mä tarvii paskanpuhujia mun kaverilistalle.
Tekstistä tuli niin satasesti sekavampaa ku piti, mutta ei se mitään. :D jos joku tuttu tän lukee ja tunnistaa, niin anteeksi valmiiksi, mutta te tiedätte että oon mulkku ja olette eläneet sen kanssa tähänkin asti, joten eläkää vieläkin.
Kiitos.
Nyt painelen lenkille ennen kuin itsekin muutun läskiksi.
Rakkaudella,
Serpent
lauantai 28. maaliskuuta 2015
Who will fix me now
Monet sanoo että tollaset kuvat on julmii, itte nauran hulluna.
Pienoinen päivitystauko johtui reissuilusta, mutta en mä mihinkään oo hävinnyt. Paino on noussut tuhottomasti, eikä mun energiat riitä edes siitä eroon pääsemiseen. Istun vaan koneella kattomassa netflixii ja pelaamassa. Himoitsen GTA V:sta niin liikaa itselleni. Ja ruokaa kuluu. Oon syönyt viime viikon aikana aivan tuhottomasti, etten ihmettelisi jos painaisin maanantai aamuna 50 kiloa, itkettää ja hävettää. Ihan kuin ei porukoille tullessa huonot uutiset koiran suhteen olisi riittävästi. Nyt olen virallisesti pullamössölapsi, jonka koira ei elä kesään syövän takia. Sattuu aivan hirmusti liikaa.
Oikeestaan ainoa hyvä puoli rahattomuudessa on se, että en oikeasti voi lähteä juomaan. Kun palaan kämpille teen jälleen ateriasuunnitelman ja pysyn siinä, koska ei oikeasti ole rahaa juoda. Energiajuomat nyt vaan sattuu olemaan mun heikkous, eikä mikään oo parempaa ku vetää ES ja pelaa. Oon yrittäny kyllä korvata kahvilla, mutta ei se oo sama asia ku energiajuoma. Murrr. Ku en mä jaksa kämpillä lähtee lenkille yksinään, en sitten millään. Mä oon monesti aatellu, että ois kivan energinen olo ja huvittas mennä ulos, mutta en vaan saa millään aikaseks. Ärsyttää oma saamattomuus niin paljon.
Inhottaa tää normaalipainosuus. Inhottaa niin helvetisti. Eikä mulla ees oo mitään järkevää sanottavaa, ku on hullun levoton olo, enkä jaksa keskittyä mihinkään.
Rakkaudella,
Serpent
maanantai 23. maaliskuuta 2015
I love the way you dominate and you violate me
Mä oikeesti pidin lupaukseni, enkä juonut kuin kahdesti koko viime viikon aikana! Olin jopa tiistai illan selvin päin kantabaarissa. Mutta eipä tuo juomattomuus mitään auttanut, sillä tänään aamupaino oli ällöttävät 47.5 kiloa. Tosin en voi edes ihmetellä, sillä viikonloppuhan meni täysin koneen ääressä, sillä lanitin ja niihinhän kuuluu aina olennaisena osata energiajuomat, joten... Noh, tässä sitä ollaan. Lihapullana, jonka pitäisi huomenna lähteä reissuun. Hävettää lähteä mihinkään tämän kokoisena, kun juuri nimenomaan toivoin, että olisin voinut lähteä sinne reissuun ainakin lähemmäksi 46 kiloisena...
Mulla on kuitenkin huomiselle linja-automatkalle evääksi porkkanaa ja kurkkua. Tulin siihen tulokseen, että muuten kuitenkin mässytän kaverin kanssa karkkia, mutta tänään ilmoitin kaverillekin, että teen meille evääksi porkkana- ja kurkkutikkuja, niin ehkä sitä karkkia ei tule syötyä. Ehkä. Tuntuu tosi typerälle kirjottaa näitä tekstejä, kun juon koko ajan ES samalla... Huoh, tätä jonneutta ei saa musta varmaan pois ees kulumalla.
.jpg)
Eilen illalla joka tapauksessa mokasin tosi pahasti, sillä olin kuvitellut päässeeni tuollaisesta häiriintyneestä käytöksestä yli, mutta ei niin ei. Pitihän sitä terää nimittäin sovitella reiteen ja tupakka tumpata ranteeseen. Onneks osaisin olla painamatta kovin syvälle, niin toivon mukaan ei jää edes arpia. Mua harmittaa kun suurin piirtein vuosi sitten, oli ihan tosi vaikeeta, enkä oikeesti meinannut selvitä niistä asioista hengissä, niin en osannut viiltää nätisti pintanaarmuja, jotka paranisivat pois muutamassa kuukaudessa kokonaan. Näin vuodenkin päästä noi jäljet käsissä on muuttuneet ällöttäväksi arpikudokseksi, josta en välttämättä pääse koskaan eroon. Reisissäkin on muutamia jälkiä. Kaduttaa, mutta en osaa jotenkin purkaa ahdistustani ja turhautuneisuuttani mitenkään järkevästi. Se menee aina siihen, että juon hirmuisesti tai satutan itteeni. Typerää.
Vähä pelottaa olla yksin. Siis ku just nimenomaan silloin ku oon yksin, niin tulee syötyä herkästi kaikkee mahdollista. Jotenki se kun "ei tarvii näyttää kenellekään että mulla on itsekurii olla syömättä" (uskoisin että monikin ana tunnistaa tämän piirteen paikoittain) niin on helpompi mennä sinne kaapille kaivamaan ruokaa. Mutta saman tien, jos tässä ois joku kaveri käymässä niin en varmasti söis mitään koko iltana. Pyysinkin yhtä kaveripoikaa käymään, kun haluisin muutenkin nähdä sitä, mutta sen auto on paskana nii ei se pääse. Muutenkin mua pelottaa olla yksin, ei siis vaan syömisten takia. Enkä ees oikein tiedä miksi. Mä oon aina tykännyt olla yksin ja nauttinut siitä, enkä mä sano ettenkö vieläkin tarvis saada olla omassa rauhassa huomattavasti enemmän kuin monet kaverit esimerkiksi. Mutta mun mittapuulla tarviin oudon paljon seuraa nykyään tai ahdistun vieläkin enemmän aiheesta "mä jään ihan yksin".
.jpg)
Huoh, ehkä mä nyt kuiteskin tänään vaan pysyttelen omissa oloissani, kun seuraavat pari päivää menee tiiviisti kaverin kanssa sukulaisten luona. Mutta pysykää te muut ihan super vahvoina!
Rakkaudella,
Serpent
maanantai 16. maaliskuuta 2015
I see darkness all around
Olin aika superin ilosesti yllättynyt aamulla, kun uskallauduin vaa'alle. Paino nimittäin oli pysynyt samassa eli 46,7 kg! Mässäsin porukoilla nimittäin aivan järkyttävästi ja tuli tuota alkoholiakin vedettyä kiitettävästi, jonka vuoksi sietääkin olla iloinen ettei paino noussut. Saa nyt tosin nähdä kauanko tämä onni kestää, kun tänään jo tullut syötyä se lähemmäksi 500 kcal ja tänä iltana lähdetään kavereiden kanssa juomaan. Mä oon tosin päättänyt etten juo enää tyyliin joka toinen päivä, mikä tahti tuossa yhdessä vaiheessa oli, koska painon pudotus kärsii siinä touhussa ihan kauheasti pidemmän päälle. Eli kun tänään juo, niin jos juo keskiviikkona uudestaan niin ei saa viikonloppuna juoda, eli luultavammin säästän viikonlopulle yhden alkopäivän, kun tulee kuitenkin tuolla kotikonnuilla mielihalu lähteä niiden kavereiden kanssa liikenteeseen.
Mä oon pohtinut tosi paljon mun tavoitepainoa. Ensin mä olin sitä mieltä, että sellanen 45-46 kg:n välillä keinuminen olis ihan jees, mutta alan olemaan erimieltä. Silloin aikaisempina sh vuosinani laihimmillani olin 42 kiloinen, mikä tuntuu nyt aika vähältä, mutta sitten taas 46 kg tuntuu paljolta. Siksipä ainakin väliaikaiseksi tavoitteekseni taidan ottaa 44 kg, ehkä 44.5 kg, riippuen vähän miltä näyttää sitten kun tuollaisia lukemia pääsee lähemmäksi.
Ei kai muiden mielestä mun pituudella (161 cm) 44 kiloa ole kovin vähän, eikä se nyt oikeastaan olekaan, mutta mä koen etten tarvi päästä alemmaksi. Haluun että kuitenkin olis oikeesti vähän ees persettä, koska ei kukaan tykkää ihan täydellisestä laudasta oikeesti. :D Nytkin musta tuntuu että alan olee ihan siedettävän kokoinen, että kun alkais tekee tyyliin vatsalihaksia ja muutenkin harrastaa liikuntaa enemmän, että kiinteytyisi eri tavalla niin tulis parempi. Vatsa on aina ollut mun ongelma-alue, se kerää kaiken ylimääräisen itseensä ja sehän mua kiukuttaa, koska kuitenkin vatsa on just se kohta mulle, jonka haluisin olevan ihanan littana ja kaikkee! Vähän vielä sisäreidet hiplailee toisiaan turhan paljon, eli jaloistakin sais lähtee, samoin käsistä. Luultavastikin pieni kiinteyttäminen auttaisi näiden asioiden kanssa, mutta oon hirveen laiska liikkumaan (ellei koiran kanssa lenkkeilyä lasketa) ja en oikein osaa oikea oppisesti vaikkapa kahvakuulan kanssa riehua.
Ei nää toki mitään ihan lukkoon lyötyjä lukuja ole (kelläpä oikeastaan edes olisi?) mutta auttaa jotenkin itseä koko haasteen edessä, kun on se tietty luku mihin oikeasti pyrkiä. Ja nyt on pakko vähän valittaa, siis mua henkilökohtasesti vituttaa fitness ihan vitusti, ku thinspoa ettii nii sellasia lihasmuijia joka paikassa. En tykkää. Ei ollu minu nuoruudessa thinspo tollasta. :(
Rakkaudella,
Serpent
Mä oon pohtinut tosi paljon mun tavoitepainoa. Ensin mä olin sitä mieltä, että sellanen 45-46 kg:n välillä keinuminen olis ihan jees, mutta alan olemaan erimieltä. Silloin aikaisempina sh vuosinani laihimmillani olin 42 kiloinen, mikä tuntuu nyt aika vähältä, mutta sitten taas 46 kg tuntuu paljolta. Siksipä ainakin väliaikaiseksi tavoitteekseni taidan ottaa 44 kg, ehkä 44.5 kg, riippuen vähän miltä näyttää sitten kun tuollaisia lukemia pääsee lähemmäksi.
Ei kai muiden mielestä mun pituudella (161 cm) 44 kiloa ole kovin vähän, eikä se nyt oikeastaan olekaan, mutta mä koen etten tarvi päästä alemmaksi. Haluun että kuitenkin olis oikeesti vähän ees persettä, koska ei kukaan tykkää ihan täydellisestä laudasta oikeesti. :D Nytkin musta tuntuu että alan olee ihan siedettävän kokoinen, että kun alkais tekee tyyliin vatsalihaksia ja muutenkin harrastaa liikuntaa enemmän, että kiinteytyisi eri tavalla niin tulis parempi. Vatsa on aina ollut mun ongelma-alue, se kerää kaiken ylimääräisen itseensä ja sehän mua kiukuttaa, koska kuitenkin vatsa on just se kohta mulle, jonka haluisin olevan ihanan littana ja kaikkee! Vähän vielä sisäreidet hiplailee toisiaan turhan paljon, eli jaloistakin sais lähtee, samoin käsistä. Luultavastikin pieni kiinteyttäminen auttaisi näiden asioiden kanssa, mutta oon hirveen laiska liikkumaan (ellei koiran kanssa lenkkeilyä lasketa) ja en oikein osaa oikea oppisesti vaikkapa kahvakuulan kanssa riehua.
Ei nää toki mitään ihan lukkoon lyötyjä lukuja ole (kelläpä oikeastaan edes olisi?) mutta auttaa jotenkin itseä koko haasteen edessä, kun on se tietty luku mihin oikeasti pyrkiä. Ja nyt on pakko vähän valittaa, siis mua henkilökohtasesti vituttaa fitness ihan vitusti, ku thinspoa ettii nii sellasia lihasmuijia joka paikassa. En tykkää. Ei ollu minu nuoruudessa thinspo tollasta. :(
Rakkaudella,
Serpent
sunnuntai 15. maaliskuuta 2015
Have a little mercy
Mä niin arvasin miten tässä käy, ku tuun porukoille. Oon vaan syöny ja juonu ihan kauheesti. Oon varmaan palannut jo siihen 48 kiloon takaisin. Tänäänkin sitten ensimmäisenä kun tuossa puolisen tuntia sitten heräsin niin painelin hakemaan ruokaa. Siihen päälle vähän karkkia. Alakerrassa odottavat pullat eivät varmasti jää syömättä mut tuntien. Sen lisäks että nää syömisasiat ahdistaa, tuntuu että pää hajoaa muutenkin. Mä tunnen koko ajan jääväni vaan yksinäisemmäks ja yksinäisemmäks. Mun yks parhaista kavereista pisti välit poikki, toinen kiva kaveri ei varmasti enää kohta näe mua ikinä, jos se nyt palaa eksänsä kanssa yhteen. Ja tietenkin mä toivon, että se palaa yhteen sen kanssa, koska mä haluan että se kaveri on onnellinen ja jos se saa sen tytön, niin sit se on onnellinen. Mutta se ei muuta sitä, että mä jään taas yksin. Varsinkin kun uudella paikkakunnalla mulla ei periaatteessa oo muita kavereita. Tai on, mutta ei sellasia joiden kanssa tulis vietettyy aikaa selvin päin, eikä niin hyviä ku just tää yks.
Tänään joka tapauksessa takaisin kämpille. Toisaalta ootan että pääsen sinne, niin saan syömiset ees joten kuten kuriin, mutta oikeasti mä haluisin olla täällä porukoiden luona kaikista muista syistä. Mun vaan pitäs opetella iha hirveesti itsekuria, etten alkais aina ahmimaan, ku tuun tänne. Mä en ees muista miten silloin joitain vuosia takaperin pystyin laihduttaa tässä ympäristössä, kun on koko ajan tarjolla kaikkea super hyvää. Kämpillä on helppoa, kun ostan sinne tosi harvoin mitään mässyä.
Tänään joka tapauksessa takaisin kämpille. Toisaalta ootan että pääsen sinne, niin saan syömiset ees joten kuten kuriin, mutta oikeasti mä haluisin olla täällä porukoiden luona kaikista muista syistä. Mun vaan pitäs opetella iha hirveesti itsekuria, etten alkais aina ahmimaan, ku tuun tänne. Mä en ees muista miten silloin joitain vuosia takaperin pystyin laihduttaa tässä ympäristössä, kun on koko ajan tarjolla kaikkea super hyvää. Kämpillä on helppoa, kun ostan sinne tosi harvoin mitään mässyä.
Ps. säkin voisit linkittää mulle sun tumblr thinspo sivun! :)
Rakkaudella,
Serpent
perjantai 13. maaliskuuta 2015
Light me up
Nyt on blogin muutto tehty ja kiukuttaa vielä enemmän, kun forkka on kuollut, etten pääse päivittämään blogin osoitetta sinne. Turhauttaa.
No, joka tapauksessa, eilinen ja tää päivä on menny syömisten osalta ihan päin helvettiä. Ahdistaa, en pääse vaa'alle, koska lähdin jo eilen kämpiltä pois porukoille, enkä jaksa kuljettaa vaakaa mukana. Pitäs lähteä edes lenkille, että olisi vähän toivoa saada pidettyä paino suhteellisen alhaalla (vaikka tiedän jo valmiiksi että se tulee nousemaan nyt viikonlopun aikana). Ulkona on ihana sää ja tahtoisin oikeasti mennä ulos, mutta oon ihan väsynyt. Nukuin melkein 12 tuntia yöllä ja sellaiset kevyet lähemmäksi neljän tunnin päikkärit päälle. Oon vaan ollut kauheen väsynyt, kun kämpillä saanut nukuttua edes kun on ahdistanut niin paljon.
Tekis ihan hirveesti mieli juomaankin. Toisaalta ei viitsisi lähteä, kun tietää että sitten on paino taas 48 kilossa (eilisen aamupaino 46,8) ja toisaalta oletettavasti ainoa mahdollinen seuralainen jonka kanssa voisi lähteä on sellainen ihminen, joka draamailee joka vitun ikinen kerta, kun lähdetään juomaan, enkä jaksa sitä nyt. Liian paha olla kuunnella sen syytöksiä ja angstaamista kaikesta mahdollisesta.
Rakkaudella,
Serpent
No, joka tapauksessa, eilinen ja tää päivä on menny syömisten osalta ihan päin helvettiä. Ahdistaa, en pääse vaa'alle, koska lähdin jo eilen kämpiltä pois porukoille, enkä jaksa kuljettaa vaakaa mukana. Pitäs lähteä edes lenkille, että olisi vähän toivoa saada pidettyä paino suhteellisen alhaalla (vaikka tiedän jo valmiiksi että se tulee nousemaan nyt viikonlopun aikana). Ulkona on ihana sää ja tahtoisin oikeasti mennä ulos, mutta oon ihan väsynyt. Nukuin melkein 12 tuntia yöllä ja sellaiset kevyet lähemmäksi neljän tunnin päikkärit päälle. Oon vaan ollut kauheen väsynyt, kun kämpillä saanut nukuttua edes kun on ahdistanut niin paljon.
Tekis ihan hirveesti mieli juomaankin. Toisaalta ei viitsisi lähteä, kun tietää että sitten on paino taas 48 kilossa (eilisen aamupaino 46,8) ja toisaalta oletettavasti ainoa mahdollinen seuralainen jonka kanssa voisi lähteä on sellainen ihminen, joka draamailee joka vitun ikinen kerta, kun lähdetään juomaan, enkä jaksa sitä nyt. Liian paha olla kuunnella sen syytöksiä ja angstaamista kaikesta mahdollisesta.
Rakkaudella,
Serpent
Blogin täytyy muuttaa!
Höyhen mikä sinua vaivaa?! Toimi perkele! ._______.
Mutta tajusin että mun on pakko tehdä tää blogi toisille tunnuksille, koska taitaa olla liian suuri riski jäädä kiinni, kun normiblogi on samoilla tunnuksilla.
Mutta tajusin että mun on pakko tehdä tää blogi toisille tunnuksille, koska taitaa olla liian suuri riski jäädä kiinni, kun normiblogi on samoilla tunnuksilla.
maanantai 9. maaliskuuta 2015
Sisälläni polte kasvaa, se kehon herättää
Tänään mä oon onnistunu tähän mennessä aika hyvin. Mä tein ateriasuunnitelman ja oon noudattanut sitä melkoisen hyvin. Oikeastaan ainoa feilaus oli kouluruokailun suhteen, mutta ei edes paha ja muutenkin päätin jo alkuun, että kouluruokailun suhteen kuuntelen omaa kroppaa. Sillä jos en syö koulussa suhteellisen hyvin, en jaksa keskittyä edes vähäsen.
Mutta oon siitä aika varma, että ensimmäinen on aika tärkeä. Pitkän mättökauden jälkeen mun on hirveen vaikea palata takaisin vähäkaloriselle ruokavaliolle, jonka vuoksi toivon mukaan tän päivän jälkeen on helpompi keskittyä. Ei tää päivä tosin oo ees ollu vaikee, en oo joutunu juoksee tupakalle kertaakaan. Mulla on roskat ja pullotkin viemättä, että oisin hätätapauksessa viemään niitä. Toki pullojen palautus on huono siinä mielessä, että silloin tulee mentyä kauppaan, mikä tarkoittaa että karkkihylly on liian lähellä. Mutta tiedän että vältän helpommin kaupassa käynnin kuin jääkaapin kotona.
Jaksan silti taas stressata yhestä kaverista. Aikasemmin päivällä se sano, että oon erityinen. Olin silleen, että aina ku joku sanoo mua erityikseks niin se ei tuu hyvällä, mutta sitten kaveri sanoi, että hänen mielestään olen hyvällä tavalla erityinen. Lämmitti kieltämättä mieltä ja se piristi päivää vielä lisää, vaikka päivä oli sujunut jo oikein mukavasti muutenkin. Mutta senhän nyt arvaa, että kun on hyvä fiilis, niin se kyllä potkitaan tohjoksi. Sitten myöhemmin tää kaveri nimittäin sano vähän siihen malliin, ettei oo tulossa mun luokse ku vasta ens viikolla käymään = mulla on nyt menkat eikä voida panna, mutta ens viikolla ne on ohi. Joo, meillä on mitä ilmeisemminkin kieroutunut kaverisuhde, eikä se ollut mulle millään tasolla ongelma ennen tuota. Iski melkoinen ahdistus päälle. Eli toisin sanoen kelpaan oikeasti ihmisille vain siinä vaiheessa, kun multa tarvitaan jotain. Suoraan sanottuna kävi kipeetä.
Ehkä sitten kelpaan edes kaveriksi muille, kun oon pieni? Eikö niin? Mä tosiaan toivon niin. Vaikka on mulla toki ollut kavereita aina ympärillä, mutta oon silti aina jotenkin hirmu yksinäinen. Enkä osaa päästää ihmisiä kovinkaan lähelle, mutta onko se edes mikään ihme, kun selkeästi sillä ei ole kenellekään merkitystä, vaikka pysyn etäällä.
Itkettää kauheasti, mutta ei tuu kyyneleitä.
Rakkaudella,
Serpent
Mutta oon siitä aika varma, että ensimmäinen on aika tärkeä. Pitkän mättökauden jälkeen mun on hirveen vaikea palata takaisin vähäkaloriselle ruokavaliolle, jonka vuoksi toivon mukaan tän päivän jälkeen on helpompi keskittyä. Ei tää päivä tosin oo ees ollu vaikee, en oo joutunu juoksee tupakalle kertaakaan. Mulla on roskat ja pullotkin viemättä, että oisin hätätapauksessa viemään niitä. Toki pullojen palautus on huono siinä mielessä, että silloin tulee mentyä kauppaan, mikä tarkoittaa että karkkihylly on liian lähellä. Mutta tiedän että vältän helpommin kaupassa käynnin kuin jääkaapin kotona.
Jaksan silti taas stressata yhestä kaverista. Aikasemmin päivällä se sano, että oon erityinen. Olin silleen, että aina ku joku sanoo mua erityikseks niin se ei tuu hyvällä, mutta sitten kaveri sanoi, että hänen mielestään olen hyvällä tavalla erityinen. Lämmitti kieltämättä mieltä ja se piristi päivää vielä lisää, vaikka päivä oli sujunut jo oikein mukavasti muutenkin. Mutta senhän nyt arvaa, että kun on hyvä fiilis, niin se kyllä potkitaan tohjoksi. Sitten myöhemmin tää kaveri nimittäin sano vähän siihen malliin, ettei oo tulossa mun luokse ku vasta ens viikolla käymään = mulla on nyt menkat eikä voida panna, mutta ens viikolla ne on ohi. Joo, meillä on mitä ilmeisemminkin kieroutunut kaverisuhde, eikä se ollut mulle millään tasolla ongelma ennen tuota. Iski melkoinen ahdistus päälle. Eli toisin sanoen kelpaan oikeasti ihmisille vain siinä vaiheessa, kun multa tarvitaan jotain. Suoraan sanottuna kävi kipeetä.
Ehkä sitten kelpaan edes kaveriksi muille, kun oon pieni? Eikö niin? Mä tosiaan toivon niin. Vaikka on mulla toki ollut kavereita aina ympärillä, mutta oon silti aina jotenkin hirmu yksinäinen. Enkä osaa päästää ihmisiä kovinkaan lähelle, mutta onko se edes mikään ihme, kun selkeästi sillä ei ole kenellekään merkitystä, vaikka pysyn etäällä.
Itkettää kauheasti, mutta ei tuu kyyneleitä.
Rakkaudella,
Serpent
sunnuntai 8. maaliskuuta 2015
You don't need me
Mä kun tänään tulin takasi kämpille porukoilta, nii raivosiivottuani iski itkukohtaus. Ei kovin paha, mutta oli sellane itkune olo vaa ja ahdisti. Tiiän et se johtu tasan siitä, et yks kaveri laitto viestii, että sen piti tulla moikkaa mua mutta sitte tuliki muuta. Ei siinä, koska ei me oltu sovittu mitään että nähtäis, mutta pisti vaan harmittaa taas. Toisaalta vaan paremmin kun ei tullut, niin ei nähnyt turvonnutta hirveä, joka on vetänyt karkkia koko päivän.
Rakkaudella,
Serpent
Huomenna otan itteeni niskasta kiinni ja pidän huolen että kalorit pysyvät ainakin alle tuhannen. Kävin lidlistä kantamassa kolme pussillista pakastevihanneksia ja elän niillä sekä näkkärillä, ehkä hedelmilläkin ja lopetan tän lihomisen. Ei kai se ihmekään ole ettei kaveripoikakaan jaksa enää katsella, ku vaan paisun ja valitan siitä. Oikeasti vihaan sitä ku läskitkin valittaa että ne on läskei, mutta eivät tee asialle mitään ja mitä minä nyt itse teen? Sitä ihan samaa. Tänään vedän ainakin vielä vähän aikaa kahvakuulatreeniä, vaikka mun maha sekä selkä huutaa jo valmiiks, koska menkkakivut ei oo ystävä alkuunkaan, eikä särkylääkkeet niihin tehoa. Mutta pakko. Koska jos nyt en tee mitään kaloreita polttavaa tänään, ku oon vetäny puol pussia juustonaksui, liikaa karkkia ja riittävästi suklaata päälle, niin huomenna en ainakaan uskalla nousta vaa'alle. Pelkään niin paljon niitä lukuja jo valmiiks mitä se huomenna näyttää. Kusipää koko vehje, mutta ei sitä ilmankaan pärjää.
Mä oon miettiny, että jos tekisin kunnollisen ateria suunnitelman. Suunnittelisin edellisenä päivänä seuraavan päivän jokaisen kalorin etukäteen niin onnistuisinko helpommin? Mun ongelma vaan on se, että jos mulle iskee mielihalu, pystyn vastustaa sitä kutakuinkin vartin ja sitten juoksen joko ruokakaapille tai Saleen ja vedän nassuuni kaiken himoitsemani. Tietenkin jos sitten keksis jonkun millä veis huomion siitä ruuasta. Esimerkiksi tupakalla. Huono homma vaan on se, että parvekkeelle mennään keittiön kautta. Parempihan olisi, jos menisin aina ulos asti tupakalle, joka ikinen kerta kun meinaan mennä hakemaan jotain syömistä, joka ei kuulu ateriasuunnitelmaan niin tulisi liikuntaakin samalla.
Mutta kun musta on kyse, niin se samainen ongelma tulee aina poikittain tielle: alkoholi. Mulla on yks siideri tossa pöydällä ja koko ajan haluisin juoda sen, koska tiedän että mulle tulis onnellisempi olo juotuani sen. Oikeastaan sen kaloritkaan ei ole se ongelma, miksi en juo sitä, vaan se, että sanoin että tää on mun selvä viikonloppu, eikä kukaan meinannut uskoa sitä. Tiedän juovani paljon. Liikaa suoraan sanotusti. Kolme viiva viisi päivää viikossa päissään ei voi olla tervettä. Mutta toisaalta, jos oon onnellisempi kännissä niin miksen saisi juoda? Tulee hyvin "huonompienkin" kavereiden kanssa toimeen kun on on vähän nauttinut kuningas alkoholia, enkä ole yksinäinen. Selvin päin sentään oon melkein koko ajan hirmu yksinäinen. Se on pelottavaa.
Rakkaudella,
Serpent
torstai 5. maaliskuuta 2015
Vastuu ympäristöstä
Viime viikot ovat olleet kauheita. Oon vaan lihonut ja paisunut, kaikki tehty työ on valunut hukkaan. Kävin jo 46.2 kilossa, nyt oon taas yli 48. Melkein itkin, kun kaveripoika oli täs käymäs maanantaina ja se silitti mun mahaa, käytti sitä tyynynä ja pussas. Mun läskimahaa. Kielsin koskemasta, koska mikään ei ahdistavampaa, ku että mun läskeihin osiin kosketaan. Maha on pahin. Ei siinä paljon kaverin vakuuttelut että "ei ole läski :(" auttaneet, sillä kyllä minä tiedän paremmin.
Alkoholin kittaaminen ei edistä mun laihdutusta, pakko lopettaa ryyppääminen. Jotenkin en vaan osaa. Just näin illasta alkaa iskeä levoton olo ja sitä haluaa vaan lähteä kavereiden kanssa johonkin baariin riekkumaan. Haluisin soittaa tolla samaiselle kaveripojalle, että voisko se tulla mun seuraks täks illaks, etten vaan lähtis juomaan. Mutta mä en uskalla soittaa, koska mä oon niin varma ettei se tuu syystä tai toisesta. Ei siinä, mutta just nyt on niin romahdusherkkä olo, että en kuitenkaan jaksas mitään "pakkeja". Millä nimellä sitä nyt voi ees sanoa ettei kaveri tulis kylään? No kuitenkin, jokainen varmasti ymmärsi pointin.
Mä oon aina tottunut olemaan muille se tuki ja turva, oikeesti rakastan sitä. Mä välitän herkästi ihmisistä ja mä haluan kuunnella jos kellään mun kaverilla on pienimpiäkään murheita, mutta mulla on ongelma, että otan muiden murheet liian henkilökohtaisesti harteilleni ja ahdistun niistä lisää. Toki mua ahdistaa sekin, että vaikka mä oon aina koettanut olla parhaani mukaan kavereiden tukena, niin mä en oo koskaan kokenut, että kukaan olis mun tukena. Joskus ehkä pari kuukautta sitten olin kauheen ahdistunut yhtenä iltana, tärisin ja itkin vaan sängyn nurkassa. Laitoin sitten yhelle kaverille jotain viestii, että ahdistaa kauheasti enkä pysty lopettaa itkemistä. Se vastas "huhhuh". Nojoo, tiedän, se oli juomassa, mutta vaikka mä oon ollu juomassa, nii kyllä mä silti oon heti keskeyttänyt omat touhuni ja yrittänyt edes joten kuten kuunnella. Just tollasten juttujen takia mun on ollu tosi vaikee puhua asioistani, varsinkin kun luottaminen on muutenkin niin vaikeeta. Siks mä en nyt uskalla soittaa ees sille kaverille, koska olen sataprosenttisen varma, että sillä on joku peli kesken tai sillä on jotain muita suunnitelmii, jonka vuoksi jään automaattisesti kakkoseksi. Vaihtoehto numero kaksi voisi melkeimpä olla mun toinen nimi, oon aika hyvin kyllä tottunut siihen, mutta aina näin aika ajoin se käy ahdistamaan kovasti.
Pitääkin olla näin yksinäinen ja kehno olo. Ehkä se siitä.
Rakkaudella,
Serpent
Alkoholin kittaaminen ei edistä mun laihdutusta, pakko lopettaa ryyppääminen. Jotenkin en vaan osaa. Just näin illasta alkaa iskeä levoton olo ja sitä haluaa vaan lähteä kavereiden kanssa johonkin baariin riekkumaan. Haluisin soittaa tolla samaiselle kaveripojalle, että voisko se tulla mun seuraks täks illaks, etten vaan lähtis juomaan. Mutta mä en uskalla soittaa, koska mä oon niin varma ettei se tuu syystä tai toisesta. Ei siinä, mutta just nyt on niin romahdusherkkä olo, että en kuitenkaan jaksas mitään "pakkeja". Millä nimellä sitä nyt voi ees sanoa ettei kaveri tulis kylään? No kuitenkin, jokainen varmasti ymmärsi pointin.
Mä oon aina tottunut olemaan muille se tuki ja turva, oikeesti rakastan sitä. Mä välitän herkästi ihmisistä ja mä haluan kuunnella jos kellään mun kaverilla on pienimpiäkään murheita, mutta mulla on ongelma, että otan muiden murheet liian henkilökohtaisesti harteilleni ja ahdistun niistä lisää. Toki mua ahdistaa sekin, että vaikka mä oon aina koettanut olla parhaani mukaan kavereiden tukena, niin mä en oo koskaan kokenut, että kukaan olis mun tukena. Joskus ehkä pari kuukautta sitten olin kauheen ahdistunut yhtenä iltana, tärisin ja itkin vaan sängyn nurkassa. Laitoin sitten yhelle kaverille jotain viestii, että ahdistaa kauheasti enkä pysty lopettaa itkemistä. Se vastas "huhhuh". Nojoo, tiedän, se oli juomassa, mutta vaikka mä oon ollu juomassa, nii kyllä mä silti oon heti keskeyttänyt omat touhuni ja yrittänyt edes joten kuten kuunnella. Just tollasten juttujen takia mun on ollu tosi vaikee puhua asioistani, varsinkin kun luottaminen on muutenkin niin vaikeeta. Siks mä en nyt uskalla soittaa ees sille kaverille, koska olen sataprosenttisen varma, että sillä on joku peli kesken tai sillä on jotain muita suunnitelmii, jonka vuoksi jään automaattisesti kakkoseksi. Vaihtoehto numero kaksi voisi melkeimpä olla mun toinen nimi, oon aika hyvin kyllä tottunut siihen, mutta aina näin aika ajoin se käy ahdistamaan kovasti.
Pitääkin olla näin yksinäinen ja kehno olo. Ehkä se siitä.
Rakkaudella,
Serpent
tiistai 27. tammikuuta 2015
What makes you happy
Ostoskorin sisältö näyttää surullisemmalta kerta kerralta. Niin paljon kuin mun tekis mieli karkkia, leipää, nuudeleita, keksejä, kaikkea mahdollista, niin tänäänkin niiden edestä lapoin kotiin teetä, lisää teetä, light mehua, pilttiä... Haluisin syödä niin paljon kaikkea sokerista vehnämössöä, mutta mieluummin olen laiha. Nyt en ole laiha, viina vei ja siitä tulee aina hirveästi painoa lisää. Pitäisi opetella olemaan juomatta, mutta jotenkin kännissä jaksaa olla niin onnellinen, että haluan olla kännissä.
Mulla meinas tulla itku, kun äiti teki sämpylöitä mun mukaan viikonloppuna, enkä ollut edes varma voinko syödä niitä. Mutta kyllä mä syön, vielä on yks jäljellä. En mä kehtaa oikein heittää ruokaa poiskaan, ei se oo musta yhtään sopivaa. Olisi niin helppoa, jos olisi koira täällä kaupungissa mukana, sille voisi syöttää kananmunan keltuaiset ja puolet leivästä. Koirat on kuitenkin onnellisesti maalla, joten joudun miettimään hirveästi mitä ostan kaupasta. Pyörin lähi-Salessa varmaan puoli tuntia aina kerralla ja katson epätoivoisena ravintosisältö etikettejä ja yritän pohtia mitä voin syödä.
Rakkaudella,
Serpent
Mulla meinas tulla itku, kun äiti teki sämpylöitä mun mukaan viikonloppuna, enkä ollut edes varma voinko syödä niitä. Mutta kyllä mä syön, vielä on yks jäljellä. En mä kehtaa oikein heittää ruokaa poiskaan, ei se oo musta yhtään sopivaa. Olisi niin helppoa, jos olisi koira täällä kaupungissa mukana, sille voisi syöttää kananmunan keltuaiset ja puolet leivästä. Koirat on kuitenkin onnellisesti maalla, joten joudun miettimään hirveästi mitä ostan kaupasta. Pyörin lähi-Salessa varmaan puoli tuntia aina kerralla ja katson epätoivoisena ravintosisältö etikettejä ja yritän pohtia mitä voin syödä.
Rakkaudella,
Serpent
maanantai 19. tammikuuta 2015
Scared kid
Ehkä mua pelottaa, että mitä jos en laihdu tarpeeks, mutta samalla pelkään, että laihdun liikaa. En ehkä omasta mielestä liikaa, mutta muiden mielestä. Entä jos laihdun, enkä näytä enää muiden mielestä nätiltä ja suloiselta? Mitä jos baarissa kukaan ei enää tarjoa, eikä kukaan halua mua? Mutta toisaalta, jos laihtuisin, olisinko vieläkin nätimpi ja suloisempi? Herättäisinkö suojeluhalua?
Haluisin olla turvassa. Kai mä haluisin, että joku malttas saada mun luottamuksen. Niin monet puhuu aina, että niillä on luottamusongelmia, mutta ne ei tiedä tästä tasosta aiheen kannalta ollenkaan. Ne ei tiedä mitä oikeasti tarkoittaa, kun ei uskalla luottaa kehenkään. En mä tosiaan väitä että olisin ainoa laatuani, tai että tämä olisi harvinaista, mutta tiedän, että monet liitoittelee luottamusongelmiaan. Minä esitän luottavaisempaa kuin olenkaan ja sitten itken yksin, kun pelkään että sattuu taas. Mutta mä oikeesti yritän, se vaan on hirmu vaikeaa, kun ei ole yhtäkään syytä luottaa keheenkään. Ei kukaan oo koskaan ollut kunnolla mun tukena, ei edes silloin, kun sanoo suoraan että on niin paha olla ettei tahdo elää. Kai ne kuvittelee että huomiohuoraan. Ei se sellasta ole, se on vaan sitä, että joskus on pakko sanoa että pelkään liikaa elää. Ei ne sitä usko, mutta ei ainakaan voi väittää ettenkö olisi yrittänyt.
Kai tää tästä, pysykää te ihanat vahvoina, niin mäkin yritän!
Rakkaudella,
Serpent
Haluisin olla turvassa. Kai mä haluisin, että joku malttas saada mun luottamuksen. Niin monet puhuu aina, että niillä on luottamusongelmia, mutta ne ei tiedä tästä tasosta aiheen kannalta ollenkaan. Ne ei tiedä mitä oikeasti tarkoittaa, kun ei uskalla luottaa kehenkään. En mä tosiaan väitä että olisin ainoa laatuani, tai että tämä olisi harvinaista, mutta tiedän, että monet liitoittelee luottamusongelmiaan. Minä esitän luottavaisempaa kuin olenkaan ja sitten itken yksin, kun pelkään että sattuu taas. Mutta mä oikeesti yritän, se vaan on hirmu vaikeaa, kun ei ole yhtäkään syytä luottaa keheenkään. Ei kukaan oo koskaan ollut kunnolla mun tukena, ei edes silloin, kun sanoo suoraan että on niin paha olla ettei tahdo elää. Kai ne kuvittelee että huomiohuoraan. Ei se sellasta ole, se on vaan sitä, että joskus on pakko sanoa että pelkään liikaa elää. Ei ne sitä usko, mutta ei ainakaan voi väittää ettenkö olisi yrittänyt.
Kai tää tästä, pysykää te ihanat vahvoina, niin mäkin yritän!
Rakkaudella,
Serpent
keskiviikko 14. tammikuuta 2015
Nothing left to lose
Nyt ei enää oo menetettävää. Aina tulee niitä aikoja, että kuvittelee kaiken olevan hyvin, että tästä voisi selvitä. Ja kun sanon tästä, tarkoitan elämää. Mutta sitten tajuaa jälleen olevansa ihan yksin ja se pelottaa. Se pelottaa tosi paljon, eikä enää oo muuta jälkellä kuin kirjoittaminen.
Voihan se olla, että huomenna tää ahdistus menee pois, tai sitten se ei mene enää ikinä. Mistä näistä aina tietää.
Uutta blogia aloittaessa olisi kohteliasta esittäytyä, kertoa kuka on, mistä tulee ja miksi kirjoittaa blogia. Teen sen suppeasti. Olen Serpent tai SerpentInsideMe. Ne joiden tarvii tietää niin tietää, muiden ei tarvii tietää. Olen -94 syntynyt, mutta vielä ihan lapsi ja ihan eksyksissä omassa elämässään. Taistelin anoreksiaa vastaan joskus pari vuotta sitten. Sitten se muuttui pro-anailuksi ja olin onnellinen. Sitten se jäi elämästä. Nyt lopulta pahat asiat ajoivat siihen takaisin ja ehkä se tuo mut pinnalle taas, ehkä tää on se ratkaseva syy elää. Tai no, kuolleet tytöt ovat laihempia, mutta ehkä nyt olisi vielä syytä sitä välttää.
Kirjoitan tätä blogia, koska pelkkä vihkoon kirjoittaminen ei riitä. Tahdon jakaa tuntemuksiani muiden samanlaisten kanssa.
En vielä tiedä, tuleeko tästä sellainen blogi johon postaan toisinaan kymmenen kertaa päivässä, kun sattuu ahdistamaan tai pelottamaan, vai unohtuuko tää bittiavaruuteen. Ulkoasu on ainakin vielä kesken ja väliaikainen, ei nyt vain jaksanut keskittyä luomaan mitään parempaa.
Rakkaudella,
Serpent
Voihan se olla, että huomenna tää ahdistus menee pois, tai sitten se ei mene enää ikinä. Mistä näistä aina tietää.
Uutta blogia aloittaessa olisi kohteliasta esittäytyä, kertoa kuka on, mistä tulee ja miksi kirjoittaa blogia. Teen sen suppeasti. Olen Serpent tai SerpentInsideMe. Ne joiden tarvii tietää niin tietää, muiden ei tarvii tietää. Olen -94 syntynyt, mutta vielä ihan lapsi ja ihan eksyksissä omassa elämässään. Taistelin anoreksiaa vastaan joskus pari vuotta sitten. Sitten se muuttui pro-anailuksi ja olin onnellinen. Sitten se jäi elämästä. Nyt lopulta pahat asiat ajoivat siihen takaisin ja ehkä se tuo mut pinnalle taas, ehkä tää on se ratkaseva syy elää. Tai no, kuolleet tytöt ovat laihempia, mutta ehkä nyt olisi vielä syytä sitä välttää.
Kirjoitan tätä blogia, koska pelkkä vihkoon kirjoittaminen ei riitä. Tahdon jakaa tuntemuksiani muiden samanlaisten kanssa.
En vielä tiedä, tuleeko tästä sellainen blogi johon postaan toisinaan kymmenen kertaa päivässä, kun sattuu ahdistamaan tai pelottamaan, vai unohtuuko tää bittiavaruuteen. Ulkoasu on ainakin vielä kesken ja väliaikainen, ei nyt vain jaksanut keskittyä luomaan mitään parempaa.
Rakkaudella,
Serpent
Tilaa:
Kommentit (Atom)